Agnostikko ihmemaassa

Viikko sitten sunnuntaina tuli tehtyä jotain perin kummallista ja poikkeavaa. Äiti halusi lähteä vielä kuulemaan kun kirkossa luettiin kuulutuksissa tiedot hautaan siunatuista ja lähdin sitten hänen tuekseen ja niin sitten päädyin ihan oikeaan jumalanpalvelukseen ihmettelemään sitä mitä oikeastaan siellä tein.

Mutta omalla tavallaan kokemus oli sivustakatselijalle perin mielenkiintoinen tilaisuus seurailla maailmaa joka on itselle kovin vieras perusteiltaan. Mielenkiintoiseksi tämän teki se että saarnaajaksi oli paikalle hankittu hyvin vanhahko pastori joka tuomiosunnuntain saarnassaan äityi saarnaamaan viimeisestä tuomiosta ja jaosta pelastuviin ja kadotukseen joutuviin. Siis kunnolla klassikkokamaa senkerran kun itse osuu paikalle.

Mutta kun tuota saarnaa jäi kuuntelemaan niin jotenkin siitä paistoi lävise pieniä moraalisia paradokseja. Korostettiin uskoa, siteerattiin raamatun jakeita jossa kadotukseen joutuvat tuomittiin todellisen lähimmäisenrakkauden puutteesta ja tällä korostettiin sitä kuinka tärkeää on ottaa muut huomioon.

Mutta eikö tämä ole oikeastaan kovin itsekästä. Huomioi lähimmäinen jotta itse pelastut, minä, minä, minä..

Mihin katosi oikea empatia ja välittäminen lähimmäisistä, halu pitää toisista huolta siksi että se on oikein, ei siksi että mytologian mukaan joskus nousee kuolleista ja tuomitaan. En minä tarvitse mitään pelkoa persiiseeni siihen että kysyn ystävältä että kuinka jakselet ja onko kaikki hyvin, en tuomion uhkaa siihen että jaksaa yrittää auttaa.

Sisäinen skeptikkoni voisi rivienvälissä epäillä aiheen suhteen yhtä ja toista ja jopa provokatiivisesti kysyä että ettei kirkko vain pelkää sitä että kansa tajuaisi sen ettei yleinen moraali ja etiikka vaadi taustakseen isoa kirjaa ja myyttejä vaan nuo perusarvot nousevat ihmisestä itsestään ja ovat laumaeläimen vaistoina paljon vanhempaa perua kuin mikään kirja tai kertomus..