Tää ystävyys..

Tiet kauas voivat kaikota, jää muistot sydämiin
Siis kiitos vielä kaikesta ja terve, näkemiin...

Hiljaista luopumisen aikaa. Päivä päivältä Isä on väsyneempi ja yhteisen elämänpolun päätepiste lähenee vääjäämättä. Onneksi ei tarvitse olla enää sairaalassa kliinisessä ympäristössä vaan Terhokodin lämpöisten puitteiden suojassa. Itsellä tunnerekisteri heitellyt niin laidasta laitaan kuin se vain voi tehdä tälläisessä tilanteessa, päälimmäisenä kaipuu ja ikävä.

Uutisen levitessä suvun ja lähipiirin keskuudessa on luonnollisesti alkanut kulkeutumaan eri kanavien kautta surunvalitteluja ja voimantoivouksia viimeisiin päiviin Isälle ja meille jälkeenjääville voimia ja jaksamista. Lohdullista tietää ettei ole aivan yksin tämän kaiken keskellä vaan surun voi jakaa lähimmäisten kesken. Sitä vain väkisin myös miettii sitäkin että mikähän siinäkin on että yhteydenpitoon ja puhumiseen tulee tarve vasta tälläisinä hetkinä sensijaan että silloinkin kun kaikki on hyvin muistaisi kertoa toiselle mitä hän oikeastaan merkitseekään. Minä siinä koskaan ole ollut itsekään sen parempi toisia.

Myös niitä hetkiä jolloin taas tajuaa kouriintuntuvasti sen ettei rahalla saa tässä maailmassa kaikkea. Oikeat ja välittävät ystävät ovat elämän mittaisella matkalla kultaakin kalliimpia niin hyvissä hetkissä ilon jakajina kuin hädässä tukena ja turvana. Vaikka tuskaa ei voikaan kukaan pois ottaa niin elämää näinä hetkinä helpottaa tietoisuus siitä ettei siinä tarvitse olla yksin vaan voi aina soittaa toisella vaikka olisikin aamuyö tai paeta yksinäisyyttä toisen sohvalle nukkumaan.

Täytyy sanoa että kun kesällä aloitin tämän blogin ylläpidon en arvannut että joutuisi tälläisia ajatuksia käymään lävitse näin nopeaan...