Viimeinen aamu

Eilisen verevänpunainen auringonlasku oli ikäänkuin enne tästä päivästä ja siitä että Isäni elämässä se jäi auringonlaskuista viimeiseksi. Kieltämättä tilanteen tietäen ja tuntien se tuli mieleen kun sitä metrossa matkalla Terhokotiin illansuussa katselin mietteissäni ja enne ainakin tälläkertaa piti paikkansa. Illan rauhallisesta unesta ei enää aamulla herätty uuteen päivään.

Jotenkin kovin moninainen olotila. Toisaalta kovin rauhallinen siitä että kaikki on nyt ohi, ei enää tarvitse huolehtia Isän voinnista, siitä onko kaikki kontekstiin nähden hyvin ja onko toisen olo yksinäinen ja milloin saapuu se viimeinen viesti. Toisaalta pohjattoman surumielinen olo ja ikävä. Huoli siitä miten lähimmäiset jaksavat ja kestävät.

Sitä väkisinkin huomaa näissä hetkissä sen miten kuolema on siivottu nykypäivän elämässä jonnekin taka-alalle ja kaikki ne toimenpiteet mitä kuoleman jälkeen täytyy tehdä ovat kovin vieraita ennenkuin ne joutuu käymään lävitse. Kuolintodistukset, virkatodistukset, yhteydenotto hautaustoimistoon, paikan ja ajan varaamiset, vainajan kuljetukset, pukeminen ja arkun valinta. Kaikki tuo melkolailla uutta vaikka ikää itsellä kohta 30v jo on.

Edessä pitkä ja raskas toipuminen ja sopeutuminen uudenlaiseen tilanteeseen ja siihen että perheestä yksi on poissa.