Isäntänä talossa

Hautajaisreissu tuli ja meni. Sinänsä tietenkin tilaisuudessa surun sävyttämä pohjasävy mutta kuitenkin ehkä tälläkertaa sellaisen luonnollisen surun kun 94 vuotta kestänyt elämäntaival löysi rauhallisen loppunsa eikä katkennut kesken kaiken liian varhain. Sinne samaan sukuhautaan saatoin mummon minne laskin joulukuussa isän uurnan.

Reissu oli myös ensimmäinen kerta kun kaiken tapahtuneen jälkeen tuli oltua mökillä hieman pidemmän aikaa. Viimeksin yövyin siellä elokuussa kun kaikki oli vielä hyvin. Sen jälkeen nopeasti vain piipahtanut syksyllä laittamassa paikat talvikuntoon ja talvella tarkastamassa onko katolla liikoja lumia mutta nyt ensimmäistäkertaa yötä ilman isää.

Jotenkin oli paikkapaikoin omituinen olo, toisaalta kaipaus, toisaalta sen hahmotus että elämän jatkuessa tuo järvenrantarinne on nyt vuorostaan minun vastuullani ja mökki on ikäänkuin nyt minun mökkini. Lainassahan tuo rinne minullakin on niinkuin se on ollut suvussa jokaisella polvella aina ensimmäisistä maanjaoista lähtien mutta sitämyöten myös hyvinkin pitkälti omaa maata. Sitä on ikäänkuin nyt isäntänä talossa omalla vuorollaan.