Elämää vai elokuvaa

Kohtaus kliseisestä elokuvasta:

Vanha japanilainen sedan kiertää kerros kerrokselta alaspäin urbaanissa parkkihallissa, etsien sovittua paikkaa ja aikaa etsien kontaktihenkilöä jonka kanssa apukuskin paikalla istuva mies on puhunut puhelimessa mutta jota kumpikaan heistä ei ole ennestään tavannut. Alimmassa kerroksessa auto kaartaa kiireellä ruutuun hieman vinottain ja matkustajat nousevat ulos. Kuljettaja nostaa aurinkolasit silmiltään ja he marssivat hissiaulaan joka on sovittu 5 minuuttia aikaisemmin tarkaksi paikaksi.

Aulassa katseet poimivat odottavan miehen joka istuu yksin penkillä musta lääkärinlaukku vierellään. Vaihdetaan tervehdykset. Kätellään. Kontakti selittää hieman skandivaavisesti murtavalla Suomellaan tuotteen speksit. Laukku avataan, tavara varmistetaan ja miesten tiet eroavat. Miehet nostavat lääkärinlaukun vanhan japanilaisen sedanin takapenkille, hyppäävät autoon ja pienellä kiireellä pakittat ulos ruudusta.

Kevään pölyn likamaan vihreä auto lähtee kiertämään parkkihallin ramppia kohti ulkoilmaa ja kaupungin kaduilla matelevaa ruuhkaa.

Paitsi että kohtaus ei ole kliseisestä elokuvasta vaan todellisesta elämästä ja tästä kuluvasta työpäivästä ja toinen noista vanhan japanilaisen sedanin miehistä olin minä. Ja lääkärinlaukulla ei ole mitään tekemistä hiihtovalmennuksen kanssa vaan laukku itsessään oli puhdasta sattumaa. Totuus on joskus käsikirjoitusta ihmeellisempi ja kliseisempi paikka.

Mietityttää vain se miltä tuo on näyttänyt kauppakeskuksen valvontakameroissa...