Vain kaksi vuosikymmentä

Tshernobyl

Tshernobylin kaltaiset historian virstanpylväät auttavat aina asettamaan maailman hahmotettavaan mittakaavaan. Enkä nyt puhu pelosta tai saastumisesta vaan yleisestä yhteiskunnallisesta ja teknisestä kehityksestä.

Historiallisesti ottaen vain hetkinen sitten Vaalimaan takaa aukeni informaation autiomaa josta ei tihkunut muuta kuin suodatettua totuutta ja kaiken kiistoa vaikka pohjoismaissa mittarit olivatkin jo punaisella. Post-kekkoslovakialaisessa Suomen kansandemokratiassa uskottiin edelleen Yle:n kaikkivoipaisuuteen tiedonvälityksessä. Netistä oli kuultu korkeintaan korkeakoulumaailmassa ja Usenet-News:n kotimainen edustaja toi vasta pienelle piirille esimakua siitä mihin joustavuuteen sähköinen ja alhaaltapäinsyntyvä viestintä voikaan kyetä.

Nyt kaksi vuosikymmentä tapahtuneen jälkeen sitä saattaa itse kukin tiirailla satelliitista sitä miltä Tshernobylissä näyttää ja kuinka autio Pripjatin kaupunki oikein on. Sopivalla intomielellä voi jopa lähteä paikanpäälle matkailemaan ja kurkistamaan liki kosketusetäisyydeltä tuota liki mytologisiin mittoihin noussutta sarkofagia.

Intomielinen voisi spekuoida sillä millainen kuhina verkossa kävisikään jos tuo kaikki tapahtuisi nyt ja tänään. Kuinka monta kotikutoista sääasemaa syntyisi eri organisaatioiden mittareiden toimesta välittämään tietoa, kuinka monta panikoivaa maailmanlopunsivustoa syntyisi kailottamaan kaiken kauheutta. Pääsisikö rationaalinen ja mittakaavoittava järjellinen ajattelu ääneen vai kenen tekstiä uskottaisiin.

Joka tapauksesta sähköisiä jälkiä jäisi jälkipolvien muisteltavaksi paljon, paljon enemmän mitä pari skannattua hesaria noilta huhtikuun päiviltä.