Mestari ja miten sellaiseksi tulla

Mestari. Nykysuomessakin esiintyvä sana jolla useimmiten tarkoitetaan jonkun murheilulajin räpiköijää joka on jossain kisoissa päätynyt mitalihenkariksi kun sattunut kieli vyön alla sivakoimaan hippusen verran kanssakisaajiaan ripeämmin.

Mutta mitä tuo sana on alkujaan merkinnytkään. Ammattilaista joka osaa työnsä. Joka on ensin oppipoikana kartuttanut osaamistaan, on kisällinä hionut taitojaan parhaimpaan teräänsä ja viimein mestarintyönsä myötä todistanut olevansa elämässään nimikkeensä veroinen osaaja. Mestari.

Mikäkö sitten saa ajatukset kulkemaan vuorostaan tällaisella radalla ? Tässä olen viimepäivät taas käynyt läpi laaturaportteja, poikkeamien syitä, ihmisten tapoja toimia ja siitä miksi kaikki ei mene putkeen ja taas tuntuu siltä että wanhanajan todellinen ammattiylpeys alkaa olla katoavaa luonnonvaraa ja osaamisesta huolimatta tietty välinpitämättömyys valtaamassa alaa. Sitä tehdään mitä on ohjeissa jotenkin mutta ei pysähdytä tekemään tarkemmin, paremmin, suurella sydämellä.

Sitä sitten ei tiedä mistä tämä johtuu mutta olisiko sittenkin syynä koulujärjestelmä. Putkitutkinto saavutetaan ideaalimallissa koulunpenkillä istuen muutamassa vuodessa ja sitten ollaan "valmiita". Harjoittelua on ehkä ollut jossain välissä vähäsen mutta siinä koko kosketus siihen oikeaan työhön jonka pitäisi elättää ja olla itsellensä se ammatti ja oma juttunsa. Ei pitkää omistautumista alalle, ei työssäoppimisen lukuisia vuosia. Olisiko tässä avain välinpitämättömyyteen ?

Oma nyt jo edesmennyt isoisäni oli vielä oikeita vanhan koulukunnan seppämestareita ja se näkyi hänestä aina vanhuuteen asti todella tunnollisena tarkkuutena ja ammatin ylpeytenä. Ei ollut laitetta mikä olisi ollut rempallaan, perämoottoria joka ei olisi ollut talvisäilössä ilman suojaöljyjä, puukkoa ( itse taottua tottakai) tylsässä terässä. Tuollaista harvoin enää nykyään näkee