Perfektionismin kirous

Joskus olisi helpompi osata katsoa itseään läpi sormien.

Tulipahan taas päädyttyä hankalaan välikäteen. On toki totta että minut yleensä nähdään suvun tapahtumissa aina jos jonkinmoisen kameran kanssa napsimassa kuvia sieltä sun täältä suunnasta mutta sitämyöten joutuu tekemään myös problemaattisia valintoja. Taas on näet tulossa elokuussa yhdet häät ja serkku sitten tuossa esitti toiveen että kuvaisin vihkimisen.. videolle..

Ihan hyvä toivehan tuo on mutta kun olen viimeksi koskenut videokameraan viimeksi ehkä likemmäs vuosikymmen sitten keskittyen sittemmin ihan yksittäisten kuvien napsimiseen dialla ja sittemmin digitaalilla ja en todellakaan voi sanoa hallitsevani videokuvauksen tekniikkaa juuri mitenkään noinniinkuin visuaalisesti.

Eihän tuo tietenkään yksistään vielä mitään mutta kuitenkin senverran omaan silmää ja ymmärrystä (Luonnollisesti omasta vaatimattomasta mielestäni.. ;) ) että tietää teoriassa miten tuollainen pitäisi kuvata siten että sen jaksaisi vielä katsoa toisenkin kerran lävitse: vähintään kahdella kameralla, erikseen äänet mikittäen ja jälkeenpäin koneenruudulla leikaten ja editoiden kunnolliseksi dokumentiksi ja niinpäin pois. Ja tietää että se mitä itse tässä tilanteessa saisi aikaan olisi lähinnä epätoivoista yritelmää jota ei edes itse haluaisi suin surminkaan katsoa jälkeenpäin..

Hemmetti olisi helpompaa jos osaisi olla yleisesti vähemmänkriittinen ja epäperfektionistimpi mutta kun ei niin ei. Ja toisaalta ei kehtaa kieltäytyäkään kun tietää että aikaansaannos täyttänee jokatapauksessa tilaajan tarpeet.

Ajatus kuvaamisen nopeasta opettelemisesta on taas lähinnä absurdi, jos vuosikymmenessä on alkanut oppimaan kuvaamaan sellaisia valokuvia joita jo joskus kehtaa nimittää valokuviksi niin liikkuvan kuvan hallinnan opetteleminen vajaassa kuukaudessa on yksinkertainen mahdottomuus.

Ja nyt herra murphy luultavasti tietenkin potkaisee persiille vielä siten että juuri tämä on se bloggaus joka osuu satunnaisen sukulaisen silmiin.. *koputtaa puuta*

Elämä on..