Harrastuksena kokouspöytä

Se on sitten taas se aika vuodesta kun tarvitsee kaivaa puheenjohtajan nuija kaapista ja lähteä vetämään lippukunnan syysseminaaria ja suunnittelemaan kauden toimintaa. Edessä viikonloppu kämpässä metsässä ja palaveerausta pöydän ääressä. Kuinkahan mones kerta lie kun seminaarissa olen kokoustamassa ja mukana. Aika mones.

Ehkä tälläiset tilaisuudet ovat myös hyviä itsetutkiskelun paikkoja. Hoitaako hommansa hyvin vai jääkö jotain tekemättä. Vai peräti yrittääkö liikaa tehdä ja kantaa stressiä ja huolta asioista vaikka oikeasti muu porukka tekee hommansa hyvin ja huolella. Ikävintä ehkä se että tuntuu syyllistyvänsä yhtäaikaa jopa molempiin vaikkei tuollaiselle tunteelle edes olisi tarvetta. kaiketi..

Olisiko sitten niin että osasyynä tälläiselle tunteelle on yleensä aukot tiedonkulussa. Toiminta on paikkapaikoin jopa niin itseäänohjaavaa ettei kaikesta edes kantaudu tietoa ylöspäin jolloin jos ei kiireeltään ehdi kyselemään niin voikin ihmetellä että tapahtuuko vai ei kun ei tiedä. Haaste onkin siinä että miten tietoa saa sitten kulkemaan.

Hierarkinen organisaatioraportointi ei kuulu harrastuksiin liian kankeana eikä taas itsellä ole aina aikaa seurailla kaikkia epävirallisia kanavia ja kuulostella tilannetta. Irccilokista varmaankin jotain saisi irti mutta jalostamatonta tietoa on tässä maailmassa jo liikaakin tarjolla. Väistämättä tuleekin mieleen että voisiko jostain ryhmäblogista olla tälläiseen viestintään työkaluksi.. Vai olisiko sekin liika byrokraattista ja luovaa toimintaa kahlitsevaa.. :-)