Pitääkö olla vahva

Ihmiseloon taitaa kuulua oleellisena osana se että joskus menee hyvin , joskus huonosti. Pahimmillan hyvin huonosti. Vaikka nyt elämä onkin vallan mallillaan niin on sitä itselläkin riittämiin jo kokemuspohjaa noista jälkimmäisistäkin tunnetiloista ja niin on varmaan melkein itse kullakin. Harvassa taitavat olla ne tapaukset joiden elämä on ollut yhtä tanssia ruusuilla vaikka kaikilla ei niin kovin kovin huonosti sentään olisi mennyt.

Mutta mikä kumma siinä on että vaikka miten elämä potkisi niin sitä pitää olla aina ulospäin vahva? Tämä ei siis ole kritiikkiä kenellekään vaan retorista pohdintaa sillä olen ollut ja olen varmaan ehkä jatkossakin tasantarkkaan samanlainen, mutta ihmiselon pohdiskelijana väistämättä tulee tartuttua välistä tälläiseenkin ajatukseen, jos ei muuten niin itsetutkiskelun kautta.

Vaikka tietäisikin että lähellä on oikeita ystäviä niin joskus on ollut tilanteita jossa ei vain ole kehdannut tuoda ilmi hetken heikkouttaan vaikka tietää muidenkin elon olevan samanlaista ja että ymmärtämystä riittäisi. Mutta silti pitää vain jostain alitajuisesta syystä kiillottaa kilpeään ja vetää hymyä huuleen rautalangalla.. Pelkääkö sitä jotain vai mikäköhän kumma siinä on syynä, vasta sitten jälkeen päin tai ajan kanssa löytää sellaisia ihmisiä jolle voi oikeasti puhua kaikesta ja suurin osa lähipiiristä on oikeasti autuaan tietämättömiä siitä miten oikeasti on mennyt. Kokemusta on..

Tosin täytyy tunnustaa että sanat menevät välistä pahasti sekaisin ja takertuvat kurkkuun myös päinvastaisessakin tilanteessa jossa ehkä pitäisi saada sanottua jollekullejotain mutta yhtäaikaa pelkää molemmanlaisia vastauksia :-) Kummaa tämä ihmisen elo paikkapaikoin

Kaiketi sitä on jollaintapaa kaavoihin ja tiettyihin puitteisiin alitajuisesti kangistunut ihminen itse kukin jolloin mahdollinen puitteiden kolistelu laukaisee spontaanin stressireaktion ja haluan paeta ja kauas ettei elämän status quo vain ota ja muutu..