Jännää miten ihmisen tajunta siirtää joskus raskaita asioita taka-alalle ikäänkuin jäädytykseen ja pitää mielessä pinnassa muita, vähäpätöisempiä asioita. Onkohan tuo vain noin vai onko kyseessä jokin sisäsyntyinen puolustusmekanismi joka pyrkii ylläpitämään normaalia eloa ja elämänmenoa murheista huolimatta.
Tänään tuli täyteen tasan 2 kuukautta isän poismenosta mutta sellainen kumma tunne että siitä olisi paljon kauemman aikaa.. Asia ikäänkuin piiloittelee jossain tuolla tajunnan taka-alalla tullakseen sieltä esiin ikävinä tunnetiloina ja fiiliksenä aina erinäisissä paikoissa silloin kun sille on tilaa. Useinmiten ilta-aikaan. Monet muut kauempanakin olleet asiat tuntuvat siltä että ne olisivat tapahtuneet vasta äskettäin mutta tuossa tunne on aivan päinvastainen..
Kummallista, luulisi että tuo olisi syöpynyt aktiivitajuntaan paljon lähemmäksi pintaa..
Kai tuo on myös niitä asioita miksi minusta ovat nämä viimeaikojen kollektiiviset surupäivät ja hiljaiset hetket nyyhkimisineen tuntuneet kovin ulkokultaisilta ja pinnallisilta seremonioilta joissa on pikemminkin joukkohurmoksen hengessä paikattu omaa huonoa omaatuntoa todellisen surun tuntemisen sijasta...
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
Posts
No comments:
Post a Comment