Surupuku

( Blogit saavat taas maailmalla julkisuutta sekä ABCnews:n että BBC:n kautta. Lähde: Pinseri )

Tänään on sitten ollut oikein virallinen surupäivä kauttamaan ja virallinen maansuru on vallannut meidät kaikki jos mediaan on uskominen. Suomi24:n palvelu on verhoutunut mustaan kaapuun (mitä nyt soneran mainos loistaa kaikissa väreissä mainostaen Lissun kotisoittopiiriä ja Kolumbus kyselee miksi sorkkia ampiaispesää haarukalla korostetun iloisesti) ja kaikki nyyhkivät.

Tai ainakin näin annetaan ymmärtää kaikissa medioissa. Mutta onko tässä joukkoliikkeessä kohta enää henkistä tilaa kenelläkään myöntää ettei tapahtunut oikeastaan ole herättänyt tunneskaalaan tuolla alueella oikeastaan mitään suurempia tuntemuksia ilman että leimautuu Huonoksi Ihmiseksi (TM) ja ei kuulu enää jengiin.

Empaattinen puoliskoni on kyllä täynnä ymmärrystä katastrofin kaikille uhreille ja omaisille ja voin vain kuvitella millaisia tunteita on heillä joilla omaiset ovat kadonneiden listalla mutta hemmetti, en minä osaa olla oikein kollektiivisen surullinen tai järkyttynyt tai miettiä että mitä jos minä olisin ollut matkalla ja kantaa huonoa omaatuntoa.

Toki tuo katastorfi oli siinäkin suhteessa etäinen ettei minulla edes ole ollut matkasuunnitelmia mutta en osannut olla kollektiivisesti järkyttynyt silloinkaan kun kriisi kolkutteli kotikulmilla ja Gerdtin poika räjäytti kotikauppani.

Tuolloin sentään ehdin kotimatkalla vaihtaa junamatkan aikana 3 kertaa mielialaa siitä että käydäkkö tänään kaupassa vai ei ja toiseen suuntaan jos olisi kallistunut niin olisin ollut H-hetkellä luultavasti cittarin kassalla pakkaamassa reppuani. Kellonajat ja rutiinini tuntien.

Tai silloinkaan kun Lapista palaillessa heti meidän junasta heti seuraava pyyhkäisi Jokelan vaihteessa mutkan suoraksi tunnetuin seurauksin. Kai sitä sitten vain on senverran suruton poika ettei tuollaisista osaa ottaa itselleen huolta tai ahdistusta sen enempiä..

Sen vielä ymmärrän että televisiokanavat ovat revisioineet ohjelmistojaan ja vaihtaneet toisiin sellaisia jotka tässä tilanteessa olisivat korostetun räikeitä mauttomuuksia mutta onkohan sitä kuitenkin unohdettu se että parasta terapiaa surulle on ilo ja vaikka mikä olisi ei nauraminen ole kiellettyä.

Kyllä sitä saa ilman huonoa omaatuntoa nauraa katketakseen jos sille on aihetta vaikka mikä suru painaisi, ei ilo ole surun pilkkaa vaan tarjoaa ainakin hetken turvapaikan synkässä maailmassa ja auttaa jaksamaan.

Ystäväni suosituksen kautta voisin suositella tänä surupäivänä lääkkeeksi oloon Hyvästejä Leninille. Pitkästäaikaa oli kyseessä komedia jonka katsominen oli kaikkiaan oikeasti hauskaa ja ei tarvinnut kertaakaan turhautua ala-arvoiselle alapäähuumorille.

Muistakaa nauraa ja iloita elämästä.